Minna Pöntinen 00E/2002 | Novelli Jotunin tyyliin
Eeva-Kaisa
Kaikki oli ollut vanhaa jo vuosien ajan. Hän tunsi toisen liian hyvin, kaiken hänestä, pienimmätkin tavat, ominaisen luonteensa - nyt oikaistessaan vieraalle vuoteelle tomun ja kadotuksen joukkoon hän ei tuntenut syyllisyyttä, koska tämä oli hänelle hyvää - hänet saituuttaan lasin taakse esille ja samalla piiloon asettanut sai maksaa, tietää miltä julmuus tuntuu--
Makuuhuoneen peili oli näyttänyt tulevia aikoja - aikoja, milloin kukaan ei enää puhunut velvollisuuksista - nimellisen avioliiton velvollisuuksista, joiden toteutumisesta ainakin toisen osapuolen oli huolehdittava - ja pakosta vaan halusta ja oikeamielisyydestä.
“Miksi--”
“Lähden. Älä odota minua tai mitään muutakaan.”
“Lähden. Älä odota minua tai mitään muutakaan.”
Ja nyt hän, toisen luona, palvottavana, jumalattarena, tuntien itsensä raukeaksi - ja toinen istui kotona, tietämättä mitään - ha-ha-haa - tietämättä missä hän oli, istuen tuolissaan kasvot käsissä, itseään syyttäen, haavoitettuna! Miten suloista olikaan tämä kaikki, hiukset levinneet pyhimyksen sädekehäksi pään ympärille - hänellä oli kaikki valta--
“Mitä ajattelet?” kysyi toinen.
“Vanhaa.”
“Rakastat?”
“Kuinka voisin? En edes tunne häntä. Hänestä ei pidä enää puhua - hän on tuomittu - ja me puhtaita, voi katso, taivaan enkeleitä, niin valoisia-- meidän pyhät syntimme--” Eeva-Kaisa purskahti rajuun nauruun.
“Vanhaa.”
“Rakastat?”
“Kuinka voisin? En edes tunne häntä. Hänestä ei pidä enää puhua - hän on tuomittu - ja me puhtaita, voi katso, taivaan enkeleitä, niin valoisia-- meidän pyhät syntimme--” Eeva-Kaisa purskahti rajuun nauruun.
Toinen tiputteli hymyillen liljan terälehtiä hänen kasvoilleen. Hetken ajan Eeva-Kaisa luuli tuntevansa suussaan granaattiomenan happamanmakean maun, ja kiitti mielessään käärmettä ja Eevaa.